Viime kirjoituksen jälkeen aikani on töiden lisäksi kulunut Lontoon olympialaisia seuratessa. Nyt kisat ovat onnellisesti ohi ja taas on aikaa keskittyä normaaliin elämään. En ole mikään innokas penkkiurheilija, mutta arvokisoja seuraan mielelläni. Ovathan olympialaiset kisojen aatelia.
Olen erityisen iloinen, että keihäänheittäjä Antti Ruuskanen voitti pronssia. Olen fanittanut häntä pitkään. En niinkään urheilullista syistä, enkä edes ulkonäöllisistä syistä. Pidän Antti Ruuskasesta, koska hän puhuu leveää savon murretta. Murteessa on paljon samaa levää puheen partta, mitä Posiolla puhutaan. Siksi minun on helppo samaistua häneen, vaikken itse mikään savolainen olekaan.
Ruuskanen on ollut aliarvostettu keihäänheittäjä ja siksi olen iloinen, että hän onnistui olympialaisissa. Arvostan ihmisiä, jotka jaksavat yrittää ja tehdä töitä vaikeuksista huolimatta.
Lapsen elämää seuratessa ei jaksa olla ihmettelemättä sitä, kuinka pieni ihminen jaksaa opetella ja yrittää. Voi sitä riemua, kun hän jossakin onnistuu. Eräänä aamuna heräsin siihen, kun tytär oli herännyt ennen minua ja saanut televisiosta Pikku Kakkosen näkyviin ihan itse. Riemulla ei ollut rajaa, eikä meillä nukkunut sen jälkeen enää kukaan.
Kunpa itselläkin olisi sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä edes puolet siitä, mitä on huippu-urheilijalla tai lapsella. Kaapin pohjalla lojuu keskeneräinen vauvan nuttu, jonka aloitin odottaessani kohta 2,5 -vuotiasta taaperoa. Tietokoneelta löytyy kuvia suklaapaloista, joiden piti aloittaa leivontablogi, jota ei koskaan syntynyt. Pihalla odottaa muutama rikkaruoho kitkijäänsä.
Mutta lohdutan itseäni sillä, että pitkäjänteisyyttä on varmaan montaa lajia. Minussa se asuu piilevänä. Ensi kesänä nimittäin aion kitkeä rikkaruohot.
En kuitenkaan ole täysin sinnitön. Tämä kuva on otettu kesällä 2009 Pallakselta Taivaskeron päältä. Kyseisellä paikalla sytytettiin virallinen olympiatuli 1952 Helsingin olympialaisten kunniaksi. Kiipesin huipulle ihan itse ja nautin siitä suunnattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti