Keskiviikon 45 minuuttia -ohjelmassa eräs siivooja piti
ajatuksia herättävän puheenvuoron työstä ja työn teosta. Jutussa kävi ilmi,
että Kuntatyönantajan mukaan siivoojan ammatti on nuorten ylivoimaisin
inhokkiammatti. Esimerkiksi Uudellamaalla on tällä hetkellä noin 6000 alle 25
-vuotiasta työtöntä nuorta. Silti siivousalan yrittäjä toteaa, että hyviä
siivoojia on vaikea saada töihin. Hän perää tämän ajan nuorilta sisukkuutta,
sitkeyttä ja ryhtiä. Siivooja toteaa napakasti: ”Mikään duuni ei ole paskaduunia,
se on ihan omasta asenteesta kiinni.”
Nuorisotyöttömyys on Suomessa todellinen ongelma.
Mielenkiinnolla seuraan, millaisia vaikutuksia tämän vuoden alussa voimaan
astuneella nuorten yhteiskuntatakuulla on. On myös totta, että Suomessa on
vinoutumia niin sosiaalitukijärjestelmässä että oppilaitosten
valintakoejärjestelmissä, jotka voivat passivoittaa nuoria. Emme voi kuitenkaan
loputtomiin syyttää yhteiskuntaa – jotakin pitää tehdä myös itse.
Uskallan väittää, että monella nuorella on asenneongelmia
työntekoa kohtaan. Tämä ei ihan joka lökäpöksyn kohdalla ole välttämättä
suoraan nuoren oma vika. Keskustanuorten puheenjohtaja Antti Kurvinen
sivuaa myös aihetta taannoisessa blogissaan: ”Monella nuorella tuntuu olevan hukassa niin elämänhallinta
kuin -halu. Taitaa olla niin, että ennen töiden loppumista Suomesta loppuvat
selväpäiset tekijät. Tässä nautitaan aikaisempien polvien selkärangattomuudesta
ja piittaamattomuudesta.” Kyse on nimenomaan pitkästä sukupolvien ketjusta:
elintason noustessa moni on kiivennyt sosiaaliluokassa ylöspäin. Elintason
noustessa vanhempamme ovat halunneet tarjota meille parempaa kuin mitä itse
ovat saaneet. Tämä on inhimillistä. Kuitenkin materia on kuin huomaamatta
korvannut tärkeitä taitoja ja asennetta, kuten oma-aloitteisuutta ja sisua.
Suomalaisilla
on vinksahtunut suhtautuminen työhön. Tämä ei koske pelkästään nuoria, vaan
kaikkia työikäisiä. Kun on työtä, se koetaan taakkana. Moni meistä on joskus
narissut sunnuntai-iltana, kun maanantaina pitää mennä töihin. Jos ei itse
pysty tunnustamaan, niin jokainen tietää takuulla jonkun, joka on valittanut
työstään, esimiehestään, työkaveristaan tms. Liian monella suomalaisella on
vaikea myöntää, että töissä on mukavaa. Viksahtanut asenne paljastuu siinä
vaiheessa, kun työtä ei olekaan. Työttömyys koetaan myös ongelmana ja häpeänä.
Töissä ei ole mukava käydä, mutta työttömyys hävettää. Joku on pielessä.
Ehkäpä nuiva asenne työhön on vain jotain kollektiivista
vitsailua, mutta pinnan alla kytee iso ongelma: työn ilo on tuntematon käsite.
Työttömyyden kokeminen ongelmana on ymmärrettävää, koska jokainen tarvitsee
toimeentuloa. 45 minuuttia –ohjelmassa
haastateltu siivoja peräsi nuorilta talvisodan henkeä, jolloin töissä autetaan
kaveria, jos huomataan, että kaveri väsähtää. Saman hengen soisi levitä
suomalaisille työpaikoille laajemminkin.
Elämää pitää elää eteenpäin, mutta voimme silti oppia paljon
menneiltä sukupolvilta. Televisiossa pyörii parhaillaan Timo Koivusalon Täällä
Pohjantähden alla pätkittynä tv-sarjaksi. Olen lukenut kirjat ja katsonut
elokuvan monta kertaa, mutta katson silti sarjaa. En mene tässä historian
tapahtumiin, mutta Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea tarina
suomalaisesta asenteesta ja sisusta. Voi olla kliseistä viitata Väinö Linnan
teoksiin, kun puhutaan suomalaisesta kansanluonteesta, mutta teen sen silti. Tarinassa
on jotain niin syvältä koskettavaa, että en kyllästy siihen ja ammennan
siitä aina uutta. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta niin vain Akseli sai
monien traagisten vaiheiden jälkeen isänsä ylösnostamat pellot itselleen.
Tällaista periksi antamattomuutta nuoret tarvitsevat nykyäänkin. Ja ikääntyvä Suomi tarvitsee sisukkaita nuoria tekemään töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti