Sain joululahjaksi Laila Hirvisaaren Minä, Katariina -teoksen. Olen lukenut kirjaa ajatuksella nauttien: romaani on muhkea historiallinen teos, jonka kannet avattuani voin liidellä entisaikojen prinsessojen maailmaan. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu historiallisiin henkilöihin. Tämän vuoksi en voi olettaa, että jokainen kirjan kohta on totta, vaikka kokonaisuus säilyneekin historiallisia tosiseikkoja noudattavana. Se ei kuitenkaan ole tutkimus, vaan Hirvisaari on kirjoittanut sen täysin Katariina II:n näkökulmasta.
Tämän tekstin tarkoitus ei ole olla kirjallisuusarvio. Kirja sivuaa teemoiltaan demokratiaa (tai paremminkin sen puutetta [jo] tuolloin) ja Venäjän kansan asemaa 1700 -luvulla. Venäjällä hallitsivat itsevaltiaat, joilla oli ympärillään suuri hoviväki, joka yritti liehitellä kunkin hallitsijan suosiota tavalla jos toisella. Kansan asema oli heikko. Menneitä muistelevan Katariina II:n suuri halveksunnan aihe on Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789, koska sen tiimellyksessä mestattiin Maria-Antoinnette. En todellakaan kannata kuolemantuomiota, mutta kannatan demokratiaa. Ranskan vallankumouksella on joistakin brutaaleista piirteistään huolimatta ollut suuri vaikutus ihmiskunnan historiaan ja demokratian kehitykseen.
Pidän demokratiaa itseisarvona, koska sitä kautta jokaisella on samanarvoinen oikeus vaikuttaa asioihin. Suomessa on tämä on juuri nyt erityisen ajankohtaista: keskiviikkona 11.1. alkaa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys.Olen käyttänyt äänioikeuttani aina, kun se on ollut mahdollista. Kaksi kertaa olen ollut vaalien aikaan ulkomailla, eikä lähettyvillä ole ollut suurlähetystöä, jossa äänestää.
Tiedän, ketä äänestän. Annan ääneni keskustan Paavo Väyryselle. Olin kuuntelemassa häntä lauantaina 7.1. Lapin yliopiston vaalijuhlassa. Vakuutuin entisestään Väyrysen sopivuudesta presidentiksi, vaikka olinkin tehnyt äänestyspäätöksen jo aiemmin. Paavo on mielestäni paras ehdokas presidentiksi kolmesta syystä. Ensinnäkin hänellä on tahtoa. Välillä tuntuu, että ulkopuoliset ovat yrittäneet tehdä siitä miinuksen, että Väyrynen on jo kolmatta kertaa ehdolla. Minusta se kertoo palavasta halusta ja motivaatiosta hoitaa Suomen asioita. Toiseksi pidän Väyrysen teemoista. Hänen kokemuksensa ulkopolitiikasta, ja politiikasta ylipäätään, ovat vertaansa vailla. Paavon kestävän kehityksen ja henkisen puolen arvot ovat myös tähän aikaan sopivia. Kolmanneksi Paavo on yhtä aikaa sekä arvokas että hauska. Siihen eivät kaikki pysty!
Juhlassa Paavosta huokui presidentille kuuluva arvokkuus ja hän piti todella mielenkiintoisen puheen. Puheessaan Väyrynen käsitteli esimerkiksi kestävän kehityksen merkitystä sekä ihmiskuntapolitiikkaa. Ihmiskuntapolitiikalla Väyrynen tarkoittaa globalisaation hallintaa ja kaikkia niitä tekoja, joilla vaikutetaan esimerkiksi ruuan ja luonnonvarojen riittävyyteen myös tuleville sukupolville. Paavolla on todella ajankohtaisia ajatuksia globaaleista kysymyksistä, mutta jostain kumman syystä hänestä nostetaan esiin aina pelkkä euro-änkyryys. Väyrynen korosti olevansa myös Natoa vastaan näissä vallitsevissa olosuhteissa, minkä pystyn allekirjoittamaan täysin. Paavo puhui myös tuloerojen kasvusta sekä globaalina että Suomen sisäisenä ongelmana. Lisäksi hän puhui vielä aluepolitiikasta ja siitä kuinka tärkeää on pitää koko Suomi asuttuna. Esimerkiksi kuntien pakkoliitokset kaventavat suuressa määrin lähidemokratiaa ja heikentää kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Nämä ovat kaikki asioita, joita pidän itse tärkeinä ja siksi äänestän Paavo Väyrystä.
Vaikka Suomessa demokratiaa pidetään niin selvänä asiana, että merkittävä osa kansalaisista jättää äänestämästä, sitä se kuitenkaan ole. Tästä minua muistuttivat hetket sohvalla Katariina II:n kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti